Author: Harmaja Saima Title: KEIJUKAISSATU This text will be replaced Subject: POETRY (811)
Saima Harmaja Keijukaissatu Alas luolaan maahinen keijusen vei. — Ei, ei, tämä itki, välkkyen tukka, olen kuunsädemetsien kaunein kukka! Mut maahinen suuteli, kuunnellut ei. Niin syntyi keijulle poikaa kaksi. Kävi luola naurusta valkeammaksi. Mut peikkona toinen leikkiä löi, ja keijuna toinen. Se sydäntä söi. Tämän äiti luokseen viittasi, virkkain hymyhuulin, silmin tuskasta kirkkain: Rakas poikani, ken on keijukaisverta, sen täytyy kasteessa kylpeä kerta, yökuutamo nähdä, mi huumaa pään, kukan keinuun nukkua värisevään. Isä puhetta vavisten kuunteli, peikko: Hänet metsiin vie! Jää minulle veikko. Hymys keiju ja itki: En milloinkaan! Jään luoksesi alle maan. Ypöyksin poikanen ruohoon kulki. Sadat loistavat pallot sen polkuja sulki. Kukan oksilta välkkeen vierivän nähden hän vapisi niin kuin särkyissä tähden. Sadekirkkaat äänet kulkua johti, ilosilmin pieniä kasvoja hohti, soi nauru ja vilkkui ruohojen lyhdyt: Nyt piiriimme jäät ja heimoosi yhdyt! Lumojuoman jo keijuista nuorin toi. Yön maljan poikanen joi. Niin hurmassa öiden ja kuutamon saaton kodin unhoitti tuo ja äidin ja taaton. Sanoi keijuista nuorin: Kun vietämme häämme, koko metsien aatelin vieraina näämme. Kukat tuoksunsa antavat huntuuni vienoon, valot kasteen välkkyvät linnoissa tienoon. Tien juhlaan viittovat ruohojen lyhdyt, kun heimoosi yhdyt. — Myös pyydän ma taaton ja äitini armaan, ja veljeni niihin, mut palajan varmaan. Tie tuttu ja himmeä luolaan johti. Mut äidin silmät vastassa hohti, isän silmät kostui, ja riemuitsi veli: Hänen palaavan vannoin, jos vielä hän eli! — Rakas poikani, mistä niin kelmeä poski? — Tuon kutsuja häihin. Mut rintaani koski kodin armaus julma. Ma, maahisen

FINNISH   -other works by Author -

Harmaja Saima

Rannalla